Synnytyskertomus

Tasan neljä kuukautta sitten minusta tuli äiti.
Ja nyt kerron miten pari edeltävää päivää meni, ennen kuin sain pitää pientä lastamme sylissäni.

Minulla oli torstaille varattuna yliaikaiskontrolli synnärille, mutta ykkös doulamme laittoi minulle viestiä keskiviikkona, että haluaisimmeko, että hän tulisi mukaan? Kummastelin hieman tuota kysymystä, mutta ajattelin että miksikäs ei. Doulan on kuitenkin tarkoitus olla mukana ja tukena aina tarvittaessa, ja uskoin hänen myös malttamattomasti odottavan milloin pääsisimme itse tosi toimiin ja synnyttämään.

Menimme sitten torstai aamuna puolisoni ja doulan kanssa synnärille, ensin käyrille katsomaan sikiön sykkeitä ja sen jälkeen lääkärin tutkittavaksi. Lääkäri kertoi asiallisesti mitä olisi tarkoituksena tehdä ja katsoa, sekä kysyi lupaa ronskiin sisätutkimukseen ja suostuin siihen. Ultratessa lääkärin ilme muuttui. Itse puolisoni kanssa katsoimme onnesta soikeana pikkuistamme, että siellä se on, mutta sitten lääkäri avasi sanaisen arkkunsa ja sanoi sikiön olevan kovin pieni. En aluksi huolestunut, koska olihan pikku etana ollut ydessä aikaisemmassakin ultrassa pienikokoinen, mutta kun lääkärin ilme vain syveni en voinut olla itse huolestumatta siitä, että pikkuinen näytti monta viikkoa pienemmälle.

Tämä lääkäri oli sitä mieltä, että nyt tarkistamme heti miten istukka kestää supistukset ja jos kestää hyvin niin sitten jään heti osastolle synnytyksen käynnistämistä varten, mutta jos istukka ei kestä niitä tehtäisiin sektio jo heti samana päivänä. Silloin menin melkein paniikkiin! Olinhan lähtenyt sairaalaan ilman synnytystoivelistaani ja sairaalakassia, vain neuvolakortin, lompakon ja puhelimen kanssa! Tällöin suurin onni oli mukana ollut doula, joka kun minä yritin vain pitää itseni kasassa, muistutteli lääkäriä toivomuksestani mahdollisimman lääkkettömään synnytykseen.

Siirryimme kaikki sitten taas käyrille ja sain oksitosiiniä sisältävää nenäsumutetta vahvistamaan jo olemassa olevia harjoitussupistuksia. Hienostihan se maha vähän väliä kovettui ja käyrille tuli hienoja supistuksia. Tosin doulaa ja kätilöä ihmetytti miten rennosti otin supistukset, eikä edes puheeni tauonnut supistusten ajaksi. Kätilö kyselikin kovin, että miten paljon minua sattuu ja voisinko määritellä kipua 1-10 asteikolla. Siinä supistuksia tarkastellessa pikku etana alkoi lepäilemään, koska kello oli jo ihan liian pitkän aikaa siitä kun olin viimeksi syönyt. Sain onneksi vähän mehua ja hän siitä vähän piristyi. En saanut syödä siinä vielä mitään kunnon ruokaa, koska oli pieni mahdollisuus, että olisi menty sektioon siitä vielä saman päivän aikana.

Onneksi tilanne ei näyttänyt niin akuutille, että sektio päätös olisi tullut ja siirryin osastolle samalla kun doula lähti puolisoni kanssa hakemaan sairaalatavarat. Tässä vaiheessa mukaan tukemaan tuli myös kakkos doulani. Koska puolisoni on viittomakielinen, doulat halusivat molemmat olla synnytyksessä mukana varmistaakseen, että toisella olisi vähintäänkin aikaa välillä kirjoittaa puolisolleni tarvittaess missä mennään ja mikä on tilanne. Sain torstaina vielä puolikkaan cytotec-lääkkeen, mutta tämä ja ympäriinsä käveleminen ei saanut mitään kivuliaita supistuksia aikaseksi, eikä synnytystä käynnistymään. Illalla ei haluttu enää tehdä mitään lisätoimenpiteitä vaan minun piti jäädä osastolle yksin yöksi. Tai no oli minulla huonekaveri, mutta en pahemmin hänen kanssaan keskustellut. Se yö oli kamala! Se, kun yhtäkkiä koko tukijoukko häviää ja jäät sinne yksin omien tuntemustesi kanssa oli niin inhottavan tuntuista, että aloin itkemään. Ja ei siinä kovin pitkään levollista unta tullut kun mietiskeli vain kaikkea ja kuulosteli entistä herkemmin kaikkia kehon tuntemuksia.

Yksi pallo pallon päällä odotteli, että josko jotain tapahtuisi.

Perjantai aamuna odotin eniten sitä, että näen puolisoni ja tukijoukkoni palaavat! Sitten taas käyrät ja lääkärin odottelua. Sinä aamuna lääkärillä oli hyviä uutisia. Vaikka synnytys ei ollut lähtenyt luonnollisesti käyntiin lähdettäisiin sitä mahollisimman luonnonmukaisesti käynnistämään, aluksi ballongin avulla ja myöhemmin kalvojen puhkaisulla tarvittaessa. Siinä sitten ballongin laittamisen jälkeen tuli ensimmäisiä kovia polttavan tuntuisia supistuksia, mutta ne kestivät vain hetken aikaa ja niistä selvisin istuskelemalla kylmä pyyhe otsalla doulan hieroessa reisiä.

Perjantaina koitin yhtälailla kuin torstainakin kävellä tukijoukon kanssa sairaalan portaita ylös ja alas muutamaan otteeseen, sekä kävelin todella paljon osastoa ympäri ja istuskelin jumppapallon päällä. En tiedä kuinka paljon nämä lopulta auttoivat, mutta ainakin iltapäivän jälkeen kun kävin vessassa ja kokeilin taas vähän lisätä ballongin vetoa se tuli itsestään sieltä pihalle! Voi mikä onni siinä kohtaa valtasi kun tiesi että nyt on taas tilanne edennyt. Mutta eihän sinä päivänä taas voitu tehdä enää mitään lisätoimenpiteitä, koska iltavuoro oli vaihtumassa. Eli jäin taas yksin sairaalaan yöksi.

Sen yön osasin jo ottaa vähän levollisemmin, mutta en saanut sinäkään yönä nukkua hyvin vieraassa sängyssä. Tuli lauantai aamu ja sain taas tukijoukot paikalle ja odottelimme sitten taas aamu käyrien jälkeen lääkäriä paikan päälle kertomaan mikä on tilanne ja miten etenemme. Lääkäri käynnin jälkeen meinasi tulla toista kertaa paniikki, sillä saimme hyviä uutisia. Siirtyisimme synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun heti kun siellä on vapaata! Se tunne kun tiedät, että kohta se synnytys lähtee oikeesti käyntiin eikä sinulla ole mitään kontrollia tilanteesta vaikka se kontrolloidusti käynnistetään oli jotain ihan liian jännittävää etten halunnut edes ajatella liikaa sitä, vaan aloin keskittymään vain mitä tavaroita tarvitsen synnytyssaliin mukaan, etten panikoisi liikaa.

Synnytyssalissa ehdimme asettua aloillemme, valmistelemaan tavaroita synnytystä varten ja ehdin yrittää vielä syödä, sekä vaihtamaan "synnytysvaatteet" ennen kuin lääkäri tuli paikan päälle puhkaisemaan kalvot. Sen jälkeen sain aluksi liikkua paljon langattoman anturin kanssa ja ihastella kauniin tuulisen talvipäivän auringonsäteitä ikkunasta. Ihmetellä synnytyssalissa olevien ruutujen, laitteiden ja kellojen näyttöjä ottaessani supistuksia hengittelemällä vastaan.

Ehdin jopa syömään muutaman palasen omenaa samalla kun lauleskelin supistusten välillä.

Koitin myös aluksi vähän lepäillä, mutta en oikein malttanut, joten jatkoin sängyn ympäri kävelemistä. Sitten kävelin ja nojailin seinään aina supistusten aikana. Istuskelin jumppapallon päällä ja samalla kun heiluttelin lantiota nojailin takanani olevaan puolisoon tai doulaan, kuka samalla tarvittaessa hieroi alaselkääni. Koska kaikki lapsivesi ei tullut heti kerralla kalvojen puhkaisun jälkeen, sitä varsinkin siinä pallolla heilutellessa aina välillä ryöpsähteli ulos. Kokeilimme myös, että olin kontallaan lattialla säkkituolin päällä ja kyljellään, mutta muistan vain, että ne asennot eivät tuntuneet niin mieluisalle. Vaihdoin takaisin seisomaan ja roikkumaan kantoliinasta, mikä oli viritetty vessan oveen.

Supistusten voimistuessa olin alkanut jo kokeilemaan synnytyslaulua, tai no mielestäni se on enemmänkin ölisemistä, ja se auttoi minua todella paljon selviämään aina supistuksen kipeimmän huipun yli. Päästyäni taas seisomaan doulat pistivät toivomaani musiikkia soimaan ja aloin sitten siinä samalla hyräilemään sekä laulamaan musiikin mukana ja aina supistuksen aikana vaihdoin laulamisen matalaan mörinään ja supistuksen loppuessa palasin takaisin laulamiseen. Tämä oli doulieni mielestä erittäin hieno ja herkkä hetki. Itse siinä samalla puolison hieroessa selkääni pääsin niin positiiviseen mielentilaan ajatellessa saavani pian pienokaisemme syliimme, että huomasinkin paitani etumuksen toiselta puolelta kastuneen ensimaitoon.

Mutta niin ne supistusten tuntemukset vain voimistuivat ja voimistuivat, enkä selvinnyt enää aina täysin yksin niiden vastaanottamisesta. Tällöin mukaan tulivat puoliso ja doulat niin sivelemään, hieromaan ja selän akupisteitä painamaan tarvittaessa. Sekä doulat lukivat hienosti minua ,että milloin oloni alkoi näyttämään tukalalle ja muistuttivat minua käymään vessassa, mikä huomattavasti helpotti aina oloani. Kunnes rakko alkoi taas täyttymään ja loppua kohden itsekin ymmärsin aina milloin pitää mennä vessaan. 

Kaiken kävelemisen jälkeen toinen doulista ehdotti josko kokeilisin ammetta kerta olimme ammeella varustetussa synnytyssalissa. Koitin kovasti rentoutua ja heilutella itseäni siellä ammeessa maatessa samalla kun puolisoni silitteli päätä ja harteitani, ja doula suihkutteli mahaani. Mutta en vain osannut rentoutua siellä ammeessa tarpeeksi niin halusin tehdä jotain muuta. Koska olin mennyt ammeeseen, langattomat anturit oli otettu pois ja kerta olin tulossa vedestä pois kätilö halusi minut taas käyrille että tietäisimme mitä pikku etanalle kuuluu. Olisin halunnut jäädä ammeeseen pallon päälle istumaan ja että samalla olisi suihkuteltu vedellä selkään, mutta koska kätilö ei saanut antureita toimimaan hän uskoi scalp-anturin ironneen ja pyysi että vaihtaisimme sen uuteen. Suostuin siihen vaikka sen jälkeen selvisi ettei scalp-anturissa ollut mitään vikaa vaan itse langaton lähetin oli mennyt rikki.

Kerta olin tullut siihen sängylle niin jäin siihen sitten hetkeksi makoilemaan ja lepäämään. Sen jälkeen vaihdoin taas pallon päälle istuskelemaan, koska siinä oli mielestäni kaikista mukavinta olla ja sain pysyä pienessä liikkeessä koko ajan ilman että jalat väsyivät kävelemisestä ja että pysyin käyrien takia tarpeeksi lähellä laitteita. Tässä jossain vaiheessa minulle tuli ensimmäisen kerran tarve ponnistaa ja toivoinkin sitten kätilöä paikan päälle. Tarkistimme taas pyynnostäni kohdunsuun tilanteen ja en ollut vielä täysin avautunut, jotenka en saanut lupaa ponnistaa, tosin siinä kun vaihtelin asentoa ponnistuksen tarve hävisi.

Ja sen jälkeen alkoi pahoinvoinnin vaihe, jonka aikana oksensin kaksi kertaa koko vatsalaukkuni tyhjäksi. Tunnen onneksi aika hyvin aina milloinka minua alkaa oksettamaan ja osasin varoittaa siitä doulia, jotka aina hienosti antoivat puolisolleni oksennuskipon pideltäväksi, samalla kun itse jatkoivat minun silittämistä tai hieromista. Koomisinta koko synnytyksen aikana oli se kun seison sänkyyn nojaten ja kouristelleen oksentamassa mitä pystyn pihalle, tunnen samalla kun viimeiset lapsivedet ryöpsähtelevät pihalle! Kirjaimellisesti molemmista päistä vain lensi tavaraa pihalle.

Puolison lisäksi paras tuki oli doulat, joita ilman minulla ei olisi näin ihania kuvia synnytysksestä.

En voisi kuvitellakkaan että olisin mennyt synnyttämään täysin yksin tai oikeastaan edes vain puolison kanssa, koska doulat olivat niin hyvänä apuna ja läsnä koko ajan! Heti kun minusta tuntui etten enää jaksaisi jossain asennossa he hienosti ehdottivat ja ohjasivat seuraavaan. Koska olin mieltynyt pallon päällä istumiseen kokeilimme myös sitä että sain samalla nojata rebonzo liinaan ja doulat heiluttelivat liinan päitä että minä sain vain ottaa mahdollisimman rennosti siinä samalla. Ja aina kun tykkäsin olla jollain tavalla tai tehdä jotain pysyin siinä mahdollisimman pitkään ja onneksi oli kaksi doulaa että he pystyivät lennosta vaihtamaan vuoroa jos alkoivat väsymään.

Koitin vielä päästä liikenteeseen enkä jäädä vain pallolle istuskelemaan, mutta koska olin koko ajan kytkettynä käyriin pääsin vain siirtymään sängyn toiselta puolelta toiselle seisoskelemaan ja nojailemaan lavuaariin. Kokeilin vielä olla kontillaan lattialla ja istuskella synnytysjakkaralla, mutta ne eivät tuntuneet mukavilta ja aiheuttivat vain inhottavaa painetta että siirryin siitä sitten taas pallon päälle nojailemaan puolisooni.

Tässä vaiheessa kalvojen puhkaisusta oli melkein kulunut jo 12 tuntia ja lääkäri kävi tarkastamassa kohdunsuun tilanteen sekä keskustelemassa voinnistani ja jaksamisestani. Olin kuulema ollut niin rennon näköisenä, että lääkäri oli alkanut epäilemään synnytyksen etenemistä. Kun taas itse muistan vain oleeni niin syvällä synnytyskuplassa että edes kipeät supistuksetkaan eivät olleet saaneet ilmettänikään värähtämään. Tämän lääkäri käynnin jälkeen iski epätoivon vaihe. Kohdunsuu ei ollut avautunut ollenkaan lisää, pikemminkin vain vetäytynyt taas tiukemmin kiinni ja minusta tuntui että en saa koskaan pikku etanaa syntymään.

Keskusteltuani doulan kanssa tilanteesta että pitäisikö sitä alkaa jotenkin lääkkeellisesti avittamaan vai jatkammeko samalla tavalla jos kerta vielä pärjään, puhuin itse itseni pois lääkkeellisistä kivunlievityksistä. Se kipu mitä tunsin tuntui mielestäni siltä että siihen ei mikään tietämäni kipulääke voisi auttaa, jotenka minun olisi vain sinniteltävä ja jatkettava homma loppuun asti luovuttamatta. Ja doulien tuen avulla ajattelimme taas kokeilla ammetta, mutta meninkin vessan ja jäin sinne pidemmäksi aikaa istuskelemaan, koska siinä tuntui mukavalle. Tankkasin siinä pitkän tovin puolisoni avustuksella jotain suklaaherkkuja ja sen jälkeen siirryin takaisin pallon päälle istukelemaan sängyn viereen.

Olin kuullut ihmisten puhuvan kehoileen synnytyksen aikana ja puheen avulla antavan kehoilleen kuin luvan synnyttää. Ja koska minusta tuntui ettei synnytys vain etene millään aloin puhumaan pikku etanalle ja kertomaan hänelle että olen valmis luopumaan ihanasta isosta raskausmahastani ja ottamaan hänet syliini. Ja sen jälkeen doulani auttoi puhumaan minut kipeiden supistusten läpi niin että vaivuin jonkin näköseen synnytyshypnoosiin, koska en muista sitä että doulani olisi pitkään puhunut minulle. 

Aloin olemaan aika väsynyt ja päätin taas kokeilla mennä sängylle makaamaan kyljeltään josko saisin edes vähän levättyä, mutta hetken päästä minua alkoi taas ponnistuttamaan. En edes heti saanut sanottua että minua ponnistuttaa, vaan olin jo niin kypsä synnyttämään lapseni että ehdin jo ainakin kertaallen ponnistamaan ennen kuin kätilö tuli paikalle varmistamaan että olisin täysin avautunut. Ja niin olinkin! Voi sitä riemun määrää kun tiesin että nyt olemme loppusuoralla. Yritin siinä väsyneenä ponnistaa kyljeltään, vaikka se ei ollut yhtään toivomuksessani, mutta koska en saanut siinä hyvää tukea niin doulieni kannustamana käännyin kontilteen nojaamaan korotettuun sängynpäätyyn. Samalla kun ponnistin aina supistusten aikana useampaan otteeseen doulat tukivat molemmin puolin jalkojani että ne pysyivät sängyllä ja silittelivät selkääni taukoamatta. Puolisoni tehtävänä oli vain juottaa minua ja lopussa pidellä käsistäni kiinni että olisin tarpeeksi koholla.

Melkein tunnin ponnistelujen jälkeen hän syntyi sunnutai aamuyönä. Olin niin huojentunut kun tunsin hänen syntyneen ja samalla huolissani, koska hän ei heti samalla sekunnilla rääkäissyt, mutta hetken päästä sain kuulla ensi rääkäisyn ja tiesin että pikku etanalla on kaikki hyvin! Heti hädissäni halusin että sängyn päädyn alas ja että pääsen ottamaan hänet syliini. Se hetki ennen sitä tuntui ikuisuudelta vaikkei oikeasti sitä ollut. Sen jälkeen olin äiti ihanalle pienelle lapselleni. Ja niin myös olin saanut ensisynnyttäjänä synnytettyä esikoiseni, alun käynnistystä lukuunottamatta, lääkkeettömästi istukkaa myöten.

Vaikka mielestäni en oikeen osaa kirjoittaa, varsinkaan pitkää tekstiä voisin tästä synnytyksestä kirjoittaa vielä tuhansia sanoja lisää! Ja haluaisin vielä tuhannesti kiittää douliani ketkä sain Ensi- ja Turvakotien kautta, en olisi saanut niin ihanaa synnytyskokemusta ilman heitä!